Kahluu aikuisuuteen


KAHLAAJATYTTÖ

Kahlasin veteen miettivin jaloin.
Katselin kauan. Nähdä aloin.

Ehtoo läheni aaltojen myötä
paeten jäljessä liukuvaa yötä.

Tyyntyi läike ja kuvasti saaret,
taivaan, rannat, kaislojen kaaret.

Kaiken omistin, kuin veden pinta.
Kirkasta rauhaa, hiljaisinta.

Katsoin sieluuni, katsoin eteen.
Solahti vieras airo veteen:

mies tuli soutaen selkiä pitkin.
Kuvastin särkyi. - Aamulla itkin.

(1946)



Aila Meriluodon vuonna 1946 kirjoittama runo Kahlaajatyttö kertoo, kuinka veden peiliin vähitellen muodostunut kuva särkyy. Se kertoo nuoren naisen havahtumisesta ja unelmien särkymisestä.

Kahlaajatytön tyyli muistuttaa paljon Eino Leinon runoa Yökehrääjä; ne ovat rakenteeltaan lähes identtiset. Säkeistöjä on kuusi, kussakin säkeistössä on kaksi säettä, ja kussakin säkeessä on keskimäärin kymmenen tavua.

Aiheiden ja rakenteiden samankaltaisuudesta huolimatta Kahlaajatyttö ja Yökehrääjä erottuvat selvästi toisistaan. Meriluoto käyttää valoisampia ja kevyempiä ilmaisuja kuin Leino, mikä osittain johtunee kirjoitusajankohdasta: Meriluodolla ei ole harteillaan kansallisromantiikan juhlavaa taakkaa. Kahlaajatytön kieli on yllättävänkin arkista. Vaikka runo on kirjoitettu yli puoli vuosisataa sitten, voisin käyttää lähes kaikkia sen sanoja jokapäiväisessä puheessani. Keksittyjä tai runon mitan vuoksi muodostettuja teennäisiä sanoja ei ole.

Alussa runon tyttö on vielä lapsi. Vähitellen hän alkaa nähdä maailman ympärillään uudella tavalla, hän huomaa varttuvansa naiseksi. Ensisäikähdyksen jälkeen hän näkee maailmassa uusia mahdollisuuksia ja tulevaisuuden näkymiä. Hänen maailmansa on yhtä valoisa kuin kenen tahansa muun nuoren. Sitten tapahtuu jotakin, mikä muuttaa kaiken. Nuori nainen menee naimisiin, eikä todellisuus olekaan sitä, mitä hän kuvitteli sen olevan: uudessa alussa, uudessa arjessa hän itkee kadonneita unelmiaan.

Meriluoto käyttää vettä tehokkaana vertauskuvana. Ensimmäisessä säkeistössä se kuvaa totunnaista tapaa, jonka äkkiä huomaa kuin uuden asian. Toisessa vesi on aika: vanhuus ja kuolema lähestyvät yhtä vääjäämättömästi kuin aallot. Kolmannessa säkeistössä vedestä tulee peili, joka kuvastaa mahdollisuuksia ja unelmia. Neljännessä vesi kattaa kaiken, koko elämän. Viidennessä veteen - nuoren naisen maailmaan - tulee jotakin, mikä sinne ei aiemmin kuulunut, ja kuudennessa säkeistössä se jokin saa naisen unelmat - veden - väreilemään ja särkymän. Vesi on muutenkin erikoinen elementti ja sopii taitto-ominaisuuksiensa ansiosta erinomaisesti kuvaamaan unelmia. Mikään veden pinnan läpi näkyvä ei ole aivan sellainen, kuin miltä se näyttää. Peilikuva on aina - peilikuva.

Runon loppupuolella tyttö alkaa tutkia ympäröivän maailman ja unelmiensa lisäksi myös itseään ja tulevaisuuttaan. "Katsoin sieluuni, katsoin eteen." Hän elää aikana, jolloin naimisiinmeno oli naisen ainoa keino varmistaa toimeentulonsa. Vaikka nuori nainen tietääkin tämän tosiseikan ja on päättänyt toimia sen mukaisesti, hän ei pääse täysin irti unelmistaan. Kun hänen haaveidensa halki kulkee mies, hän ihastuu ja menee naimisiin. Arki anoppilassa osoittautuu kuitenkin kovaksi. Nuoren naisen unelmat särkyvät. "mies tuli soutaen selkiä pitkin. / Kuvastin särkyi. - Aamulla itkin."

Pohjimmiltaan Kahlaajatyttö kertoo ennen kaikkea nuorten maailmasta. Joskus tuntuu, että todellisuuden ja mielikuvituksen raja on varsin häilyvä. Joka suunnasta meille nuorille kerrotaan, kuinka mahdollisuudet ovat edessämme, jokainen ovi on auki, tulevaisuus on meidän. Tällaisen toitotuksen keskellä voi helposti syntyä mielikuvia, jotka eivät pidäkään paikkaansa, mikä taas voi johtaa kohtalokkaisiin virheratkaisuihin. Nuorten maailma on siis paitsi täynnä mahdollisuuksia, niin myös täynnä salakareja, joista selviytyminen vaatii sekä kylmää realismia että onnea. Niistä selvittyämme olemme toivottavasti kypsempiä ja paremmin varustautuneita toimimaan aikuisten maailmassa.

~*~

Eino Leinon runo Yökehrääjä, johon kirjoituksessani viittasin:

Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma hyrinän sydämestäni.

Mikä siellä hyrisevi ainiaan? -
Neitonen rukkia polkevi vaan.

Istuin ma illalla aatteissani,
kuulin ma laulua kupeeltani.

Kuka siellä laulavi ainiaan? -
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma itkua sydämessäni.

Kuka siellä itkevi ainiaan? -
Impi se itkevi vapauttaan.

(1896)



Paluu kirjoitelmiin

Emman juttuihin

Etusivulle


© (:þ) Emma Ilkkala